Olen koko kesän ollut töissä ja netonnut siitä varsin miellyttävän summan käteistä. Ainakin palkkakuittien perusteella. Isäni (jolla tuntuu olevan jonkinlainen pakkomielle raha-asioihini sekaantumiseen) silmistä olen nähnyt sen innostuneen kiillon, jota usein tapaa jonkinlaisella pesänrakentamis- ja hamstrausvietillä varustetuilla eläimillä niiden kasatessa tarvikkeita pitkää talvea varten. Hänen viaton uskonsa alati karttuviin säästötileihini, joilla rahat muhivat ja lisääntyvät keskenään, on sekä liikuttavaa että järkyttävää. Järkyttävää siksi, että olen rehellisesti sanottuna elänyt koko kesän perkeleen leveästi. Shamppanjaa, taksikyytejä, shotteja, mekkoja, sandaaleja, kampaamotuotteita, designlamppuja, sisäfilettä, lyhyitä mutta sitäkin tyyriimpiä reissuja, erittäin, erittäin kosteita baari-iltoja sekä kaiken kukkuraksi marsu täysine varusteineen.

Pankkitilini saldo olisi säälittävää katseltavaa, vaikka sen omistaja olisi seitsenvuotias lapsi. Katastrofaaliseksi sen tekee se, että omistaja on 21-vuotias, itsenäisyyttä hamuava opiskelija, jonka niskassa painaa elämää suurempi asuntolaina. Vitsi siitä, että asuntoni ja sen myötä asuntolaina pitäisi pian vaihtaa suurempaan vaateröykkiöiden vallatessa jatkuvasti enemmän ja enemmän alaa, ei naurata enää. Tilanne nimittäin alkaa pikkuhiljaa olla tukala, tuntuu että emme vaatteideni kanssa enää mahdu saman katon alle. Lisäksi surullisenkuuluisa tilini huutaa punaista ja pelkään pikavippifirman numeron syrjäyttävän äitini ykkössijan pikavalinnoissa.

Minulla todellakin on paljon materiaa. Pelkästään eteisessäni säilytettävillä kengillä varustaisi armeijapataljoonan, vaatekaappini ylälaatikolla pukisi kaksi keskisuomalaista kylää ja muulla tilpehöörillä nelihenkinen perhe reissaisi viikoksi etelään. Ikävä kyllä rakkauteni on nopeaa ja tulista laatua, mikä aiheuttaa sen että monikaan vaate ei ostopäivänsä jälkeen näe päivänvaloa vaan jää kaappiin pölyttymään kohtalontovereidensa kanssa. Ehkä vaatteiden, kenkien, huivien ja korujen suhteen olen samanlainen kuin isäni rahojen suhteen. Rakastan niiden keräämistä, varustautumista johonkin tuntemattomaan jossa niistä voi olla hyötyä. Tieto siitä, että minulla on keltaiset läskipohjaballerinat vintillä, tekee minut jollakin tapaa tyytyväiseksi, vaikken sitä ikinä julkisesti myöntäisikään.

Viime aikoina olen kuitenkin alkanut hitaasti ja varmasti huomata, etten ole erityisesti hyötynyt läskipohjaballerinoista tai monista muistakaan keräilyni tuloksista. Vaatteita pitäisi käyttää, eikä ole mitään järkeä ostaa mitään minkä aikoo jättää omaan arvoonsa heti kauppakassien lattialle laskemisen jälkeen. Olen päättänyt pistää pisteen törsäilylle ja kehittää omasta vaatekaapistani uusia yhdistelmiä. Päätin ottaa uudeksi elämänohjeekseni teorian siitä, että tyylikkyydestä 10% muodostuu oikeasta vaatevarastosta, 80% vaatteiden yhdistelytaidosta ja 10% itsevarmuudesta tai jostakin muusta epäselvästä attribuutista johon en voi itse mitenkään enää tässä vaiheessa köykäistä elämääni vaikuttaa. Olen panostanut vaatevarastoon monta vuotta, joten loppuelämäni voisin keskittyä niiden yhdistelyyn. Syvimmissä unelmissani en joutuisi ostamaan enää ikinä yhtään vaatetta vaan kävelisin vielä vanhana rouvana Malibussa mustassa juhlamekossani ja niittivyössäni rantakatua rinta rottingilla ja pankkikortti täynnä. Olen kuitenkin realisti ja uskon sortuvani jo tänään kotimatkalla.

Ostin keväällä  itselleni "erolahjaksi" sinkkuelämää shoe boxin eli kaikki kuusi tuotantokautta.  Olen edennyt hitaasti mutta varmasti ja olen saavuttanut kolmannen tuotantokauden. Odotan innolla jaksoa jossa Carrie tepastelee näissä kenkuleissa, ne ovat pyörineet jo monta päivää mielessäni. Jännittäväksi katselun tekeekin se ettei minulla ole hajuakaan minä tuotantokautena h-hetki on käsillä.