Lähdin eilen töistä aikasemmin kuin yleensä koska aloin vakavasti pelätä että vitutukseen voi kuolla ja päätin pelastaa itseni kun vielä kykenin. Olin jo kuudelta kotona ja päätin juhlistaa tapahtumaa epäterveellisesti kokiksella, ranskanleivällä ja hyvällä dekkarilla, johon olen onnistunut itseni koukuttamaan. Verenpaineeni nousi hetkellisesti kun huomasin että valkosipulilevitteestäni oli jäljellä vain pieni nokare ja sekin epämääräisten leivänmurujen kuorruttama. Silmieni edessä välähti kuva kaveristani toissa viikonloppuna kauhomassa levitettä ällöttävän juustopatonkinsa päälle ja raivostuin vielä enemmän. Ensin se sika tuppautuu kylään, lähentelee ja lähtiessään syö vielä levitteetkin, käsittämättömän inhottavaa.

Päästyäni yli tästä traumaattisesta havainnosta puin päälleni ihanan pehmeän villatakin ja bokserit ja käperryin sohvannurkkaan viltin alle eväsleipien ja kirjan kera. Luin keskeytyksettä ainakin kaksi tuntia, en vain pystynyt lopettamaan. Pitkään aikaan yksikään kirja ei ole tempaissut minua yhtä vahvasti mukaansa kuin tämä järkälemäinen dekkari, jonka kansikuva sopisi paremmin vessapaperipaketin kylkeen. Ahmin sitä vielä sängyssä ennen nukkumaanmenoa, mikä osoittautui huonoksi ideaksi. En tiedä johtuiko sen kirjan aiheuttamasta jännityksestä joka oli lauennut kun syyllinen selvisi vai mistä, mutta en millään meinannut saada unta. Kävin röökillä, söin yöpalaa ja tein kaikkeni järjestääkseni oloni mahdollisimman mukavaksi ja unelle vastaanottavaiseksi mutta epäonnistuin surkeasti.

Kellon lähestyessä kolmea päätin luovuttaa yrittämisen ja käyttää luppoajan rattoisasti, joten kaivoin tenttikirjat esiin. Kävin nimittäin eräänä päivänä intoa puhkuen hakemassa kirjastosta syksyn uusintatenttiä varten läjän toinen toistaan mielenkiinnottomampia jössiköitä, joita pitäisi pikkuhiljaa alkaa kahlaamaan läpi. Vanha resepti toimi taas kerran, ja hetken kuluttua säädökset ja lakikokoelmat saivat ajatukseni puuroutumaan niin pahasti että nukahdin autuaaseen uneen.  Ajatuksena itsensä sivistäminen ja tenttiin valmistautuminen on mitä suloisin. Aina syksyn koittaessa luon mielessäni skenaarion, jossa minä ja paksu, vaikeaselkoinen lakiopus istumme sylikkäin sohvalla lämpöinen villashaali ympärillämme. Sohvapöydällä höyryää kupponen kaakaota, uunissa paistuvat maukas paisti ja valkosipuliperunat, viini odottaa avattuna keittiössä. Ulkona on pimeää ja loska vihmoo ikkunoihin, joita vilkaisen ohimennen kun teen satunnaisia teräviä huomioita ja muistiinpanoja kirjan sisällöstä. Kellon saavuttaessa tietyn päämäärän, lasken kirjan käsistäni huokaisten, katan pöydän englantilaisilla posliiniastioilla ja ystäväni saapuvat punaposkisina nauttimaan pöytäni antimista sekä kertomaan menestyksekkäästä elämästään.

Todellisuus on kuitenkin aivan toista. Makaan alushousuissani petaamattomassa sängyssä keskellä päivää, tenttikirja ahdistaa ja vituttaa, yhden sivun lukemiseen menee vartti. Teen yhden alleviivauksen sanasta jota en tajua, kymmenen minuutin kuluttua huomaan että kyseinen sana on myös kirjan nimessä, sen täytyy siis olla tärkeä. En silti ymmärrä eikä kiinnostakaan. Kurkussa on pala ja kaikki tuntuu paskalta. Juon lasin lämmennyttä mehua ja läikytän loput tyynylleni. Kämpässä leijuu vieno vanhojen tiskien ja uunissa henkeään heittävän mikropitsan tuoksu. Ulkona on harmaata ja tylsää, sisällä on harmaata ja tylsää. Lopulta, liian monta tuntia ennen suunnitellun opiskeluaikani loppumista heitän kirjan seinään, menen suihkuun toivomaan joululahjaksi kuolemaa ja ystäväni saapuvat punanenäisinä dokaamaan kanssani Ikean mukeista ja valittelemaan kuinka vitun vaikeaa kaikki on.