Tänään on ollut hieno päivä. Ensimmäinen toimeni toimistolla oli lopputilin ottaminen. Sitten piipahdin facebookissa, kävin röökillä, söin suklaata ja aloin laiskanpulskeasti selailla papereita. Pitkin kesää minua on alitajuisesti hiukan ahdistanut se, kuinka työkaverini pukeutuvat ja työskentelevät. Pikkutakkia ja tummaa pukua, kauluspaitaa ja jakkumekkoa. Töitä pusketaan kahvin voimalla, päivät venyvät pitkiksi ja kahvitauoilla puhutaan hankalista työkeisseistä. Itse olen tepastellut minihameessa ja paljain jaloin, avokaulaisissa paidoissa ja hervottomissa kultakäädyissä. Päivät ovat minimipituisia ja puolet ajasta menee nettisurffaillessa, loput röökiparvekkeella. Minulla on kaksi puheenaihetta, edellinen viikonloppu ja tuleva viikonloppu. Olen viimeinen joka saapuu paikalle, mutta myös ensimmäinen joka lähtee. Sähköpostini on täynnä avaamattomia viestejä johtoryhmältä ja pomoltani, ja suurimman osan postilaatikon sisällöstä hotkaisevat päivän pukeutumista ruotivat mailikeskustelut ystäviltäni.

Olen siis käytännöllisesti katsottuna jokaisen työnantajan painajainen. Nuorempana se tuntui hauskalta ajatukselta, koin olevani niin villi ja kapinallinen ettei yksikään työpaikka pystynyt lannistamaan minua. Nyt tuntuu lähinnä siltä, että tietyissä asioissa olen jäänyt yläastetasolle hamstraamaan muovihelmiä Glitteristä kun muut ikäiseni pärisyttävät uraputkeaan. Pystyn vaivatta sysäämään tämänkaltaiset, hiukan masentavat ja harmaat asiat pois mielestäni kunhan vain muistan pysyä kaukana työelämästä jossa saan päivittäin tuntuvia muistutuksia omista vajavaisuuksistani ja lepsusta luonteenlaadustani. Tämä johtaa töiden pakoiluun ja töiden pakoilu johtaa rahapulaan, joka puolestaan johtaa nälkään, ahdistukseen ja velkavankeuteen.