Mietiskelin tässä elämääni eron jälkeen. Tulin siihen tulokseen että olen keväästä lähtien juonut joka helvetin viikonloppu aivan tajuttomat kännit. Paitsi sinä yhtenä kun olin niin sairas että teenkin juonti tuntui kidutusrangaistuksen kärsimiseen verrattavalta uroteolta. Lisäksi olen vaivihkaa lipsunut satunnaisesta tupruttelijasta täyspäiväiseksi ketjupolttajaksi vaikken ole sitä vielä itsellenikään myöntänyt. Kaiken kukkuraksi olen siirtynyt työntekijäksi, siis ihmiseksi joka viettää kolmasosan päivästään paikassa, jossa ei tahtoisi olla, tehden asioita joita ei tahtoisi tehdä. Olen myös muuttanut omaan kämppään, mikä tarkoittaa ruoanlaittoa, pyykinpesua ja muita taloustöitä joita en aiemmin tiennyt edes olevan olemassa.

Olen onnistunut pakoilemaan entistä elämääni aika tehokkaasti. Ennen olin kiireetön, jokainen päivä tuntui aurinkoiselta lauantaiaamulta lastenohjelmien jälkeen. Saatoin katsella koko päivän vanhoja valokuvakansioita, käydä pitkällä rantakävelyllä ystäväni kanssa, saunoa, syödä lohkoperunoita ja pihvejä ja nukahtaa onnellisena omaan sänkyyni. Sitten tutustuin eksään, jonka kanssa entinen elämäni alkoi vaikuttaa vaisulta. Eksän kanssa tunsin eläväni ja kaikki uudet asiat tuntuivat paljon merkityksellisimmiltä kuin vanhat. Peli-illat perheen ja ystävien kanssa unohtuivat pikkuhiljaa, samoin se rauhallinen ja onnellinen olo, joka minut ennen valtasi kotona illalla ruoan jälkeen, ennen nukkumaanmenoa. Ainoa millä oli merkitystä, oli eksä ja hänen mukanaantuomansa uusi, jännittävä tapa elää. Huomasin saavuttavani vanhankaltaisen rauhallisen ja onnellisen olon vain hänen seurassaan, en enää yksin. Se kiukutti minua ja alkoi pikkuhiljaa rassaamaan välejämme.

Sitten tuli se väistämätön, eli ero. Ja vaikka itse olin kai aloitteentekijä, en ole koskaan pudonnut niin lujaa ja korkealta. En voinut uskoa, että kaiken sen jälkeen joutuisin palaamaan vanhaan elämääni, jota olin melkein alkanut vihata ja halveksia. En suostunutkaan siihen. Muutto, töihin meno ja kaikki muut ovat olleet pakoa siltä. Paniikinomaisesti olen yrittänyt vältellä tilanteita joissa joutuisin vastakkaisin sen minän kanssa, joka vielä reilu vuosi sitten olin. Olen jotenkin pelännyt joutuvani syvän masennuksen valtaan jos huomaan että elämäni on täysin samanlaista kuin kymmenen vuotta sitten.

Nyt alan kuitenkin tajuta, että tietyt elementit säilyvät aina, tietyt muuttuvat. Elämäni ei mitenkään voi olla samankaltaista, olenhan vaihtanut asuntoa ja opiskelupaikkaa. Haluan pikkuhiljaa alkaa tutustumaan vanhaan elämääni, oppia taas elämään sitä samalla vaivattomuudella ja itsenäisellä otteella millä ennen. Rakastin sitä kuitenkin silloin, miksen oppisi taas rakastamaan? Eksä vei pitkäksi aikaa ilon siitä, mutta niinä muutamana harvinaisena iltana kun olen itsekseni istuskellut sohvalla lukemassa, olen alkanut tuntea taas mielihyvää puhtaasti pelkästä olemassaolostani. Se tuntuu rohkaisevalta ja askeleelta kohti omaa itseäni. Loppupeleissä oma elämämme on kuitenkin ainoa, mitä meillä on. Se voi olla vaisua ja harmaata, pitkäveteistä ja säälittävää, mutta se on kuitenkin omaamme ja juuri se on muokannut meidät sellaisiksi kuin olemme. Aion ottaa tästä lähtien hiukan enemmän aikaa itselleni, selviän kyllä viikon ilman baareja tai ylitöitä. En halua menettää minuuttani yhden ihmisen takia, varsinkaan kun kyseinen ihminen ei enää kummemmin tahdo kuulua elämääni vaan heittää kaiken pois kuin ei mitään.