Tein aamulla jotakin, mitä järkevät ihmiset eivät edes villeimmissä unissaan suostu tekemään. Otin saikkua. Saigonia. Omaa lomaa. Whatever. Olin aamulla ihan kauheassa tokkurassa, enkä olisi parhaallakaan tahdolla saanut itseäni ylös joten soitin duuniin ja ilmoitin että flunssa-aalto on tavoittanut minutkin. Painoin pääni tyynyyn ja heräsin viiden tunnin kuluttua kaverini puhelinsoittoon. Hän suostutteli minut kaupungille ja käski pitää hoppua, joten tavoistani poiketen toimin kuin salama ja olin jo vajaan tunnin kuluttua tapaamispaikalla. Kaveria ei kuitenkaan näkynyt missään ja pahaa-aavistamatta pirautin hänelle. Kävi ilmi että hän oli kadottanut ajantajunsa ja löhöili vielä kotona. En yleensä nosta hälyä vastaavasta, tunnin tappaminen kaupungilla on lempipuuhaani, mutta koska tilini oli lähes tyhjänä ja ulkona satoi kaatamalla, hermostuin pahemmanlaatuisesti. Kaiken sen vitutuksen keskellä sain loistavan idean soittaa eksälle. Hän ei ole koskaan ollut puhelinmiehiä eikä edes seurusteluaikoinamme vastannut luuriinsa juuri koskaan, ja hänelle soittamisesta on tullut minulle eräänlainen vitutuksen laukaisutapa. Joskus kun nyppii ihan kauheasti, vastaajan äänen kuuleminen jotenkin kääntää tilanteen ja pamauttaessani luurin kiinni vitutus alkaa jo tuntua absurdilta.  On helppo ajatella että "Voi saatanan helvetti, kaikki menee päin vittua ja sitten se yks urpokaan ei vastaa...ahahahahahaha, mun elämä on kyllä yks katastrofi", polttaa rööki ja unohtaa koko asia.

Päätin sitten ajankuluksi piipahtaa Rikhardinkadun kirjastossa katselemassa jatko-osaa juuri lopettamaani dekkariin, mutta valitsin väärän reitin ja jotenkin löysinkin itseni One Waysta. Tarkemmin sanottuna One Wayn kassalta. Tajusin vasta ulkona, mitä tapahtui. Käytin loppuviikon ruokarahat T-paitaan! Meinasin jo kääntyä takaisin palauttamaan paitaa, mutta vilkaistuani sitä uudemman kerran totesin että nälkiinnyn mielummin kuoliaaksi kun päästän sen käsistäni. Kiertelimme kaverini kanssa vielä muutaman tunnin ympäriinsä ja tein jo valmiiksi ostoslistan perjantaiksi, joka sattuu olemaan palkkapäivä. Ainakin yksi ihana silkkihuivi minun on kertakaikkiaan pakko saada, näytin ihan jumalalta sen kanssa. Lisäksi yksi Pepe Jeansin mekko jäi kummittelemaan verkkokalvoilleni. Siellä tanssivat myös H&M:n beige huivi, Zaran villatakki, Bossin takki ja DKNY:n laukku. Olen ihan paska ihminen.

Koska tilini on todellakin aika kehnossa kunnossa, keräsin kaikki kämppääni muumioituneet pullot ja palautin ne. Sain niistä melkein seitsemän euroa, minkä järkeilin olevan käytännössä ilmaista rahaa jonka voi hyvin sijoittaa herkkuillalliseen. Kasasin koriini kaikkea kivaa ja pullonpalautuskuitista huolimatta visa vinkui aika komeasti kassalla. Tililläni on rahaa luultavasti noin euron, maksimissaan kahden verran. Maksettavien laskujen pino sohvapöydälläni kasvaa päivä päivältä. Rahojaan odottavat jo ainakin isä, paras ystäväni, ekonomiliitto, Trendi, ylioppilaskunta, talonyhtiö ja Sonera. Onneksi kela sentään lähetti lohdullisen viestin opintotukeni jatkumisesta.