Tulin kouluristeilyltä, järkyttävä morkkis henkisesti sekä fyysisesti. Oksettaa ja maailma pyörii, mikään ei huvita ja kaikki värit kirvelevät silmissä. Tulin pettäneeksi poikaystävääni. Shit happens. Niin kai, muttei minulle. Olen uskollisuuden perikuva, tai ainakin olen aiemmin ollut. En tajua mikä minuun meni. En ehkä ehtinyt nauttia sinkkuudestani tarpeeksi kauaa tai jotakin muuta psykologista paskaa tässä täytyy olla taustalla. Tuntui vaan niin hyvältä saada kehuja ja huomiota muiltakin. Siinä heikompikin lipsahtaisi. Varsinkin kun takana on 16 tunnin katkeamaton ryyppyputki. Mikä ei tietenkään tee tilanteesta yhtään hyväksyttävämpää.

Kello kuudelta aamulla tajusin munanneeni ja kunnolla, enkä keksinyt muuta ratkaisua tilanteeseen kuin pikapuhelun poikaystävälleni. Jurrisen hysteerisenä ja itkuisena kerroin hänelle koko kauheuden ja anelin armoa vedoten suureen rakkauteemme.  Taisin onnistua, sillä kultani sanoi antavansa anteeksi mutta haluavansa jutella kotona asiasta vielä kunnolla. Olisin halunnut hänen huutavan minulle, raivoavan ja  kiroilevan  kuinka paska olen, mutta ei. Hän totesi olevansa äärimmäisen pettynyt ja surullinen, mikä sai oloni tuntumaan entistäkin paskemmalta.

Jos episodista ei mitään muuta hyötyä ollutkaan, tajuan nyt rakastavani poikaystävääni entistäkin enemmän. Vasta kun on menettämässä sen mitä eniten maailmassa arvostaa, osaa antaa arvostukselle arvoa.

Ihana viikonloppu takana. Miellyttävän tapahtumantäyteinen, sekava ja kostea. Viikonloppu minun makuuni siis. Kaverini muutti poikaystävänsä kanssa yhteen ja minut ja miehekkäämpi puolisoni kutsuttiin kunniavieraina paikalle juhlistamaan tupareita kenties maailman hirvittävimpään kaupunkiin, Tampereelle. Aamulla pakkasin kimpsut ja kampsut ja lähdin rööki sauhuten posottamaan motaria kohti pohjoista. Matkan varrelta poimin vanhempiensa luona yövisiitillä olleen poikaystäväni ja jatkoimme Tampereelle, jossa yökamppeista vapauduttuamme kävimme lastaamassa pussit täyteen viinaa ja astelimme kaverini uuteen residenssiin. Yllätyksekseni omani sekä kaverini poikaystävät tulivat erittäin hyvin toimeen keskenään, joten uskalsimme kaverini kanssa linnoittautua vessaan meikkaamaan ja polttamaan röökiä ketjussa ennen varsinaisten vieraiden saapumista.

Keskivaihe illasta jäi hämärän peittoon. Palloilin tautisessa tuubassa kavereideni, puolituttujen ja poikaystäväni väliä ja huomattuani tämän varsin vaivalloiseksi ja hermostuttavaksi puuhaksi, jämähdin parvekkeelle tuhoamaan illan toista askia. Seurustelin ohimennen asiaankuuluvan yliopistotasoisesti muiden röökiä polttavien juhlijoiden kanssa ja siinä hötäkässä kippasin lattialle pari siideriä. Voin sanoa olleeni aikamoisessa tuiskeessa, mutta yhytettyäni armaan poikaystäväni pitämässä tamperelaisille teekkareille luentoa Helsingin teknillisen korkeakoulun ehdottomasta paremmuudesta ja halailemassa heitä varsin estottomasti, tajusin kohdanneeni voittajani.

Päätin kuitenkin pamautaa jackpottiin sinä iltana, toteutukseni vain oli huono. Puolitajuissani eteisen lattialla maaten, ystäväni jalkaa silitellessäni, tajusin rakastavani poikaystävääni. Kun hän vihdoin tuli nostamaan minut pystyyn, nojauduin teatraalisesti kaapinoveen, kaadoin lasini lattialle ja päätin tunnustaa suuret tunteeni. Henkareissa roikkuen ja tasapainoa hakien lausuin kullalleni maagiset sanat: "jag...jag kanske......... tror. Att jag....kanske....älskar dig...". Se siitä romanttisuudesta. En vieläkään täysin ymmärrä, mikä lohko sumentuneissa aivoissani käski minua ottamaan asian puheeksi toisella kotimaisella, jota en erityisemmin mielelläni puhu.

Kun pikkuhiljaa valuimme baariin, jouduin taluttamaan poikaystäväni läpi jäisen Mansen, vaikka oma askelluksenikaan ei ollut niin suora kuin se parhaimpina maanantaiaamuina on. Onnistuin suututtamaan juhlien emännän ja oltuamme puolen drinkin ajan baarissa, poikaystäväni koki voivansa niin pahoin, että illan jatkaminen ei tulisi kyseeseen. Miellyttävän hesevierailun jälkeen painuimme majapaikkaamme erään kaverini luo ja sammuimme kovalle vuodesohvalle.

Aamulla tokkurasta ja jysäristä selvittyämme laahustimme pitsalle ja poliisiasemalle puhalluttamaan itsemme. Nyreä poliisi antoi ajoluvan ja lähdimme kaahaamaan kohti Stadia, kodin ja sivistyksen kiilto silmissämme. Kultani halusi näyttää minulle Pispalanharjun, jolta avautui aivan helvetin hieno näköala, jota viimassa seisten pystyimme ihailemaan lähes yhden röökin ajan. Kotona söimme ranskiksia ja lihapullia ja kaikki oli taas hyvin. Kotona, Stadissa ja rakastuneena.

Poikaystävä on ryyppäämässä ja sänky tuntuu kylmältä ja tyhjältä. En ole oikein saanut luettua tenttiinkään kun yläkerran paskapäät ovat pitäneet hevibileitä koko iltapäivän ja nyt uni alkaa painamaan niin pahasti että parempi painua pikkuhiljaa unten maille. Inhoan itseäni ja sitä että antaisin vaikka toisen käteni jos saisin kultani viereen nukkumaan. Ensimmäinen yö yksin ikuisuuksiin, luulin että se tuntuisi kivalta. Koko sänky oman ruhon käytössä, ei kuorsausta, ei häiriötä. Ihan niinkuin ennenkin, omaa rauhaa ja rakkautta. Yllättäen tuntuukin siltä että kaikki on ihan väärin kun vieressä ei tuhisekaan se tuttu vähän pöhkönnäköinen nukkumatti, vaan käsi tavoittaa pelkkää tyhjää. Ei ole lämmintä syliä kainaloineen johon käpertyä, ei pitkiä karvaisia jalkoja joiden lomaan omat jalkansa pujottaa, ei unisen tuoksuista suuta joka kuiskii korvaan tai suutelee niskaan. Tänään on vain minä ja reikäinen pyjamani ja tilanne ei naurata minua yhtään.

Minusta on tullut parisuhdehirviö. Viihdyn paremmin poikaystäväni kainalossa kuin viinanhuuruisessa baarissa, kavereideni leffaillassa tai kirjan kanssa sohvalla. Ajatuksenkulkuni oksettaa minua ja tahdon muuttua, tahdon olla vahva ja itsenäinen nainen jonka elämässä miehet eivät anasta pääroolia. En halua välittää jostakusta niin paljon että tekee kipeää kun ei saa koskettaa koko aika. Joku päivä varmaan yllätän itseni kirjoittamasta Facebook-statuksekseni "joutuu olemaan koko viikonlopun yksin kotona yhyy" niinkuin jotkut parisuhteutuneet ystäväni. Jos sorrun johonkin noin kliseiseen, tulen häpeämään itseäni koko loppuelämäni. Häpeän jo nyt itseäni suunnattomasti hokiessani kavereille "ME tehtiin sitä" "ME tehtiin tota" ja "SE sano sitä". Kohta he hermostuvat ja jättävät minut hirviöitymään omaan pieneen kuplaani joka poksahtaessa palaan taas häntä koipien välissä heidän luokseen ja hoen ystävyyden arvoa.

On vaan niin vaikea olla itsenäinen kun tykkää niin kauheasti ja toinen tykkää takaisin vielä enemmän. Miksi pitäisi pysyä pystyssä omin jaloin kun joku haluaa pitää sinua pystyssä, silottaa tien ja turvata selustan? Tulevaisuuttako varten?

Kävin eilen rännittämässä vähän. Vähän liikaa, joku voisi todeta.
Oli siis ensimmäinen kerta kun tapasin kunnolla poikaystäväni kaverit, tai luojan kiitos vain yhden kaveripiirin. Kulta varoitteli minua etukäteen että pippaloissa joihin olimme menossa, ei välttämättä käytetä alkoholia kovin runsaasti joten voisi olla noloa jos vetäisisimme hirveät seipäät. Närkästyneenä hänen epäuskostaan tilannetajuani kohtaan päätin juoda vähän mutta tehokkaasti, eli puhdasta viinaa. Suunnitelman tarkoitus oli luonnollisesti vähentää mahdollisia tiheitä vessakäyntejä jotta pystyisin keskittymään muiden kanssa seurusteluun ja täydellisen tyttöystävän roolin läpivetämiseen täydellä kapasiteetilla.

Jokin kuitenkin yllättäen meni vikaan. Jo menomatkalla maailma huojui ja oloni oli kovin hilpeä. Kävin kusella lähes keskellä katua ja huutelin kovaan ääneen ohikulkijoilleni olevani Espoossa vasten tahtoani. Päästyämme bilepaikalle kaikki alkoi ihan hyvin. Tulin toimeen ihmisten kanssa, istuin poikaystäväni sylissä, pussailimme ja kävin muutaman kivantuntuisen tyypin kanssa jatkuvasti röökillä. Ilmeisesti kittasin nestettä jatkuvalla syötöllä ja hyvin nopeasti olinkin jo siinä kunnossa että lääpin juhlien emännän eksää, sammuin poikaystäväni viereen sängylle, oksensin lattialle ja parvekkeelle ja minua kehoitettiin poistumaan paikalta pikaisesti. Ennenkuin tajusinkaan, minut oli puettu ulkovaatteisiin ja seisoin pöllämystyneen näkösen poikakaverini kanssa porraskäytävässä. Hänen kunniakseen on laskettava ettei hän reagoinut käytökseeni kovinkaan tuomitsevasti, vaan luonnehti sitä pikemminkin tragikoomiseksi.

Paluumatkalla sain uuden pahoinvoinnin aallon bussissa ja jäin sattumanvaraisella pysäkillä pois. Kaaduin suoraan bussipysäkin viereen, oksensin maahan ja jäin makaamaan tuotokseni päälle. Poikaystäväni soitti parhaan kaverinsa paikalle ja he raahasivat minut yhdessä tämän kaveriraukan yksiöön. Poikaystäväni oksentaessa vessassa virittelin henkevää keskustelua tämän bestiksen kanssa, joka tosin tuntui suhtautuvan sielunelämääni jokseenkin penseästi. Mielestäni hänen kämpässään haisi runkkaus mutten muistanut ottaa asiaa puheeksi, ja näin jälkikäteen ajateltuna taisin toimia viisaasti.

Loppujen lopuksi pääsimme mäkin kautta Kallioon ja sammuimme sänkyyn samantien. Tämä päivä on mennyt järkyttävässä darrassa ja kun kävimme iltakuuden maissa äänestämässä, olin niin pahoinvoiva etten muista äänestämäni henkilön nimeä.

Aikaa on vierähtänyt kiusallisen paljon, sillä töiden loputtua en juurikaan ole saanut itseäni istumaan tietokoneella lyhyenkään blogimerkinnän kirjoittamiseen tarvittavaa aikaa. Nyt kuitenkin alkaa näyttää siltä, että pimenevät illat ja yksinkertaisilta näyttävät, mutta harvinaisen monimutkaisilta tuntuvat ihmissuhdekuvioni tarvitsevat jonkinlaista avaamista ja palaan taas armaan harrastukseni pariin.

Olen virallisesti, täysin officially (julkistettu jopa facebookissa) alkanut seurustelemaan erään poikapuolisen henkilön kanssa jonka tapasin reilu kuukausi takaperin. Hän on miellyttävä, oikea unelmien poikaystävä joka toimii puolestakin sanastani ja olisi luultavasti valmis runkkaamaan raastinrautaa jos sattuisin ohimennen sitä pyytämään. Eksän jälkeen tämä tuntuu aivan mullistavalta ja käsittämättömältä, enkä voi olla kyseenalaistamatta uuden pojan omanarvontuntoa ja luonteenlujuutta. Olen toki aina tiennyt että eksä oli harvinaisen pässimäinen tapaus eikä häntä oikein voi käyttää vertailukohteena mutta jotenkin nykytilanne tuntuu välillä hiukan mauttomalta ja elokuvamaiselta. En ihan tiedä miten pitäisi reagoida rakkaudentunnustukseen näin lyhyen tuntemisen jälkeen, varsinkin kun olen itse pikkuhiljaa pääsemässä vasta "sä oot ehkä kivointa mitä tiän"-vaiheeseen.

Uskon kuitenkin että asiat lutviintuvat oikeille urilleen ajan kanssa, sillä koen aitoa sielujen sinfoniaa poikaystäväni kanssa. Meillä on tolkuttoman hauskaa yhdessä, voimme keskustella aivan kaikesta ja kaiken kukkuraksi kiinnostuksemme kohtaavat myös sängyssä, mikä eksän jälkeen tuntuu aika käsittämättömältä. Myös hänen hellyytensä, jatkuva empatia ja tarpeeni huomioiminen saavat pääni pyörälle. Taidan olla tosi ihastunut.