Tulin kouluristeilyltä, järkyttävä morkkis henkisesti sekä fyysisesti. Oksettaa ja maailma pyörii, mikään ei huvita ja kaikki värit kirvelevät silmissä. Tulin pettäneeksi poikaystävääni. Shit happens. Niin kai, muttei minulle. Olen uskollisuuden perikuva, tai ainakin olen aiemmin ollut. En tajua mikä minuun meni. En ehkä ehtinyt nauttia sinkkuudestani tarpeeksi kauaa tai jotakin muuta psykologista paskaa tässä täytyy olla taustalla. Tuntui vaan niin hyvältä saada kehuja ja huomiota muiltakin. Siinä heikompikin lipsahtaisi. Varsinkin kun takana on 16 tunnin katkeamaton ryyppyputki. Mikä ei tietenkään tee tilanteesta yhtään hyväksyttävämpää.

Kello kuudelta aamulla tajusin munanneeni ja kunnolla, enkä keksinyt muuta ratkaisua tilanteeseen kuin pikapuhelun poikaystävälleni. Jurrisen hysteerisenä ja itkuisena kerroin hänelle koko kauheuden ja anelin armoa vedoten suureen rakkauteemme.  Taisin onnistua, sillä kultani sanoi antavansa anteeksi mutta haluavansa jutella kotona asiasta vielä kunnolla. Olisin halunnut hänen huutavan minulle, raivoavan ja  kiroilevan  kuinka paska olen, mutta ei. Hän totesi olevansa äärimmäisen pettynyt ja surullinen, mikä sai oloni tuntumaan entistäkin paskemmalta.

Jos episodista ei mitään muuta hyötyä ollutkaan, tajuan nyt rakastavani poikaystävääni entistäkin enemmän. Vasta kun on menettämässä sen mitä eniten maailmassa arvostaa, osaa antaa arvostukselle arvoa.